Korkein oikeus on antanut kaksi määräaikaisten työsopimusten sallittavuutta koskevaa ratkaisua uuden työsopimuslain aikana. Otsikossa mainittu ja toimistomme ajettavana ollut KKO:2008:29. Hovioikeuskäytäntöä on melko paljon ja osa siitä on käyty läpi kotivuillamme.  

Saadut ennakkoratkaisut koskevat kumpikin sellaisia erityislaatuisia olosuhteita, ettei niiden perusteella ole saatu yleispätevää ohjausta siitä, miten ”pysyvä työvoiman tarve” tulee tulkita. Niiden perusteella asianajajat eivät saa paljonkaan apua arviointiinsa juttujen menestymismahdollisuuksista, vaan  tuomioistuinratkaisujen ennakointi tulee olemaan edelleen vaikeata. Uusi ratkaisu soveltuu suoraan ainoastaan sellaisiin tilanteisiin, joissa määräaikaisia työsuhteita käyttävä yhtiö on yhden tilaajan varassa ja näiden välillä ei ole tasavertaista sopimussuhdetta. Kysymys oli  myös selostetietojen mukaan yhtiöstä, joka ei saanut tuottaa voittoa. Yhtiö on siis ollut hyvin poikkeuksellinen liiketaloudellisesti ajatellen, koska osakeyhtiön tarkoitus on yleensä tuottaa osakkailleen mahdollisimman suuri voitto. Korkeimman oikeuden ratkaisemassa tapauksessa tilaaja pystyi käytännössä määräämään  ostopalvelujen hinnan ja muun sisällön ja työnantaja on ollut ikään kuin tämän yhden tilaajan ”armoilla”. Yhtiön kaikki työntekijät olivat määräaikaisissa työsopimussuhteissa eli kaikkia kohdeltiin ”yhtä huonosti”.  

Koko korkeimman oikeuden ratkaisukokoonpano oli  perustelujen 1–10-kohdista yksimielisiä. Näiden kohtien sisällöllä on enemmän  yleistä merkitystä. Tältä pohjalta pitää KKO:n ohjauksen mukaan ottaa huomioon arvioinnissa  seuraavia näkökohtia:

·      onko työsuhteessa ollut henkilökunta yhtiön toiminnan kannalta välttämätöntä

·      onko ollut tarkoitus kiertää irtisanomissuojaa

·       edellyttääkö yhtiön harjoittama toiminta perustellusti määräaikaisia työsopimuksia

·       yhtiön toiminnan vakiintuneisuus

·       onko työnantajalla ollut pysyväisluontoinen tarve henkilökuntaan. 

Mainitut näkökohdat ovat olleet tiedossa jo aikaisemminkin, mutta niiden soveltaminen yksittäistapauksissa on ollut ja on edelleen tulkinnanvaraista.  

Mitä sitten on pääteltävissä korkeimman oikeuden ratkaisun äänestyksen aiheuttaneesta kohdasta 11. Enemmistö oli sillä kannalla, että kun tilaaja saattoi määrätä ostopalvelusopimuksen kestoajan ja maksettavan hinnan, työnantajalla ei ole voinut olla normaaliin yritystoimintaan kuuluvaa mahdollisuutta varautua toiminnan taloudellisen perustan muutoksiin. Tämä on ollut käsittääkseni ratkaiseva tekijä sille, että  enemmistö hyväksyi määräaikaiset työsuhteet tässä laillisiksi.   

Kysymys näyttää siis olevan poikkeuksellisesta yhtiöstä, joka ei ole voinut kerätä  taloudellisia puskureita huonompien vuosien varalle, mitä voitaisiin yleensä siis edellyttää irtisanomissuojaa arvioitaessa? Korkeimman oikeuden perustelusta voidaan ajatella myös vastakohtaispäätelmää:  ”jos yhtiö olisi voinut normaalilla yritystoimintaan kuuluvalla tavalla varautua toiminnan taloudellisen perustan muutoksiin, sillä ei näyttäisi olleen mahdollisuutta ketjuttaa määräaikaisia työsuhteita.”. 

Ratkaisun kohdassa 11 on heikosti perusteltu, ettei asian arviointiin vaikuttaisi  peräkkäisien työsopimuksien lukumäärä. Voiko korkein oikeus  tarkoittaa sitä,  ettei asialla ole yleispätevästi mitään merkitystä? Tällaista johtopäätöstä ei mielestäni voi tehdä näin lyhyestä perustelujen sanamuodosta, vaan pikemminkin perustelu viittaa käsillä olevan tapauksen olosuhteisiin. Nyt peräkkäisiä työsopimuksia oli ilmeisesti 5 tai 6 ja työsuhteen kesto oli  noin viisi vuotta, mutta mitä jos ketjutettuja työsopimuksia olisi ollut vaikka 50 ja työsuhde olisi kestänyt yli 12 vuotta.  Esittelijä ja kaksi oikeusneuvosta näkivät asian ytimen niin, että työnantajalla oli ollut tarkoitus poistaa yhtiön taloudelle muodostuva uhka siitä, että työsuhteet olisivat pysyviä. Vähemmistö ei nähnyt tällaista syytä laillisena perusteena määräaikaisille työsopimuksille. Vähemmistö korosti yhtiön työvoiman tarpeen pysyvyyttä ja otti esille seuraavat seikat:

·       syy solmia työsopimus määräaikaisena ei ollut tilapäinen

·       palvelujen kysyntä ei ollut vakiintumatonta

·       palvelujen kysynnässä ei ollut satunnaista vaihtelua

·       palvelujen kysyntä oli toistunut samanlaisena useita vuosia. 

Näistä syistä sopimussuhteen jatkumisen epävarmuuskaan ei antanut perustetta solmia lukuisia määräaikaisia työsopimuksia samoista töistä.  Kysymys on ennakointioikeudesta. 

Uuden ratkaisun perusteluja on syytä verrata niihin, jotka on vahvistettu korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa KKO:2008:29 eli hengityshalvauspotilaan tapauksessa.  

Varhemmassa tapauksessa oli kysymys sen arvioimisesta, milloin työn luonne oikeuttaa määräaikaisen työsopimuksen tekemiseen. Työnantaja perusteli hoitosuhteen henkilökohtaisuutta ja ennakoitavissa olevaa hoidon tarpeen lyhytaikaisuutta menettelylleen. Vaikka otettiin huomioon hoitosuhteen henkilökohtainen luonne, korkein oikeus arvioi työtä olevan tarjolla siinä määrin, ettei työvoiman tarve ole ”täysin sattumanvaraista”. Työnantajan oli lisäksi otettava huomioon mahdollisuus siirtää ja tarvittaessa kouluttaa työntekijä muihin ammattiaan vastaaviin töihin. Vaikka potilas oli iäkäs, ei hoitosuhteen pituutta voitu silti ennakoida.  

Uudemmassa korkeimman oikeuden ratkaisussa on myös kysymys ennakoinnista ja tuomiot ovat mielestäni keskenään ristiriitaisia. Kun uudessa ratkaisussa työtä oli ollut jatkuvasti tarjolla useita vuosia ja vuosittain tehtävät ostopalvelusopimukset olivat aina aikaisemminkin toistuneet, millä perusteella oli ollut ennakoitavissa, että ostopalvelusopimusta ei enää synnykään  seuraavalle jaksolle, vaan työt loppuvat. Eikö yhtä hyvin olisi ollut ennakoitavissa, että 74-vuotias hengityshalvauspotilas ei tarvitse hoitoa enää niin pitkiä aikoja, etteikö työsopimuksen määräaikaisuus olisi ennakoinnin perusteella mahdollista. 

Kummallakaan korkeimman oikeuden ennakkoratkaisulla ei ole vielä ratkaistu peruskysymystä siitä, milloin määräaikainen työsopimus on sallittu ja milloin on sallittua tehdä peräkkäisiä määräaikaisia työsopimuksia. Kumpikin korkeimman oikeuden ratkaisi vaikuttaa tehokkaasti ainoastaan niihin suppeisiin tilanteisiin, joissa näissä tapauksissa on ollut kysymys ja tapauksista saa vain jonkin verran johtoa niille periaatteille, jotka yleisesti on otettava huomioon. Ratkaisut eivät siis poista tarvetta pyrkiä edelleenkin saamaan uusia ennakkoratkaisuja silloin, kun on kysymys eri tyyppisistä konkreettisista tilanteista, mitä näissä tapauksissa on ollut.  

Olisi toivottavaa, että KKO:sta saataisiin  mahdollisimman pian täysistunnon tai ainakin vahvennetun jaoston tulkintasuositus pysyvän työvoiman tarpeen arvioinnista. 

Olavi Hölttä